M E I N K A M F - - - - - - - - (taisteluni) (c) Master -88, All rights reserved. Tekstiä ei saa muuttaa mitenkään. Oli pimeä marraskuun ilta. Jostakin pilvien välistä näkyi tähtiä ja välillä kuukin. Varjot maassa olivat aavemaisen näköisiä, ohut lumipeite kajasti kuun valoa silmiin juuri sen verran, että saatoin nähdä hetken synkkyyden. Pureva viima käväisi sieraimissa ja tuli suustani ulos höyrynä kuin ravihevosella. Missä oikeastaan harhailin? Ulkoises- ti kävelin pitkin kaupungin puistoista asuntoaluetta pie- nessä metsikössä, sisäisesti ajatukseni matkasivat holtit- tomasti tytössä, joka oli jättänyt minut eilen. Toinen pinnalla leijuva ajatus oli viha sitä onnetonta koiras- poikaa vastaan, jonka edesvastuuton vallankaappaus ja tyttöni sieppaus oli vienyt minut sellaiseen sekavuuden tilaan, jonka vertaista menetystä kokenut ihminen voi tun- tea. Potkaisin pientä kiveä, joka kirpaisi varpaitani ko- vuudellaan. Purin hampaitani niin kovaa että tuhat baktee- ria niiden välissä kuoli välittömästi ja ne toivat pahan maun suuhuni. Miksi? Kuinka voimaton voikaan olla kun on menettänyt tulevan toivonsa. Istahdin suurehkolle lumesta puhtaalle kannolle, jolla läheisen talon pikkulapset oli- vat leikkineet kotia. Ajattelin edessä jököttävää puuta, sen havut ylettyivät lähelle maanpintaa, koskettaen pientä kiveä, joka nautti havujen hankaavasta liikkeestä tuulen puhaltaessa olkapäitteni yli sitä vasten. Miksi tämä tyttö oli jättänyt minut, en pystynyt keksimään mitään syytä. Senkö takia että menin päivällä ostamaan lehtikioskista lehden eräältä hyvännäköiseltä myyjättäreltä, jonka katse olisi saanut tyttöni mustasukkaiseksi. Mahdotonta. Nousin ylös ja tunsin kuinka housuni olivat tulleet kosteiksi is- tumisesta. Alkoi sataa lunta. Kävelin läheiselle tielle ja kädet taskuihin upotettuina kuuntelin hengitystäni. Se oli virhe, nyt aloin ajattelemaan hengitysrytmiä ja automaatti oli kytkeytynyt pois päältä. On inhottavaa hengittää sil- loin kun joutuu tekemään sen tietoisesti. Vastaani käveli toisella puolella tietä onnellisen näköinen pari. Heidän kätensä olivat toistensa takana ja posket toisissa kiinni. Minäkin..Haluan..haluaisin...eih...ääh...perkele. Mitä nuo luulevat näyttävänsä tuossa. Mieleni teki aluksi mennä heittämään stilettini tuon jätkän mairittelevaan sydämeen, mutta hellitin hetkeksi ja ajattelin että siinä pitäisi eliminoida myös tyttö. Siihen en pystyisi, kunnioitan yhä liikaa vastakkaisen sukupuun lajikkeita. He menivät meno- jaan. Seisoi. Sade muuttui sankaksi pyryksi ja lumi tuli sisään muistuttamaan kaulassa olevia hermosolujani kylmyy- destä. Kylmä. Sydän...kuin...kanto... Tuulenpuuska sai aikaan kylmiä väreitä. Minne oli menossa? Eropaikalle? Voi ei. En halua muistaa, mutta silti olen menossa. Käännyn. Ei onnistu, suomalainen ei anna periksi.Tulin risteykseen, jossa traaginen tapahtuma oli käyty. Olin ollut tyttöni kanssa kahvilassa, ja ulos tultuamme eräs poika oli vihel- tänyt peräämme ja kutsunut pysähtymään. Hänen kuvottavat lauseensa saivat tytön ajatukset kokonaan pois minusta - tai ei aivan. Se jätkä kertoi minusta perättömiä puheita. Kumpikin kävi yhteen ääneen haukkumaan pahemmin kuin koira. Lähdin pois paikalta katsoen taakseni vain kerran. Siellä näin pojan, joka oli ottanut tyttöni käsiinsä. He kävelivät vastakkaiseen suuntaan. Vastaan tuli auto. Ei, sattui erehdys. Se olikin Lada. Mieleeni tuli tehdä tarra, jossa lukee perinteisesti 'potkaise minua' ja laittaa se Ladan takaikkunaan kiinni käskyksi muille. En jaksa. Ei sillä niin väliä, vaikka tuo onkin Lada. Huomaamattani tu- lin kioskin eteen. Menin sisälle ja katselin hetken aikaa ympärilleni. Lumiset vaatteeni alkoivat sulaaa, ja olo tuntui hetken päästä lähinnä epämiellyttävältä. Näin myy- jän tuijottavan minua. Tuijotin takaisin. Kysyin puolihuo- limattomasti saada Supersalmiakkia. Mitä minä sillä teen? Mieleni ei tee mitään. Myyjä..hmm..pitkät hiukset..vaa- leansininen paita...hymyilee..mille? Kaivoin lompakosta vitosen ja ojensin sen myyjän käteen samalla yhä tarkas- tellen hänen kasvojaan. Lähdin ulos. Vihani tuntui yltyvän yltymistään. Se huora..petti..arvoton..pintaliitäjä...HYI! Miksi olisin tuollaisen kanssa, jolla ei ole uskollisuutta ensimmäisenkään tipan vertaa? Haluan sellaisen, johon voi luottaa. Tyttö, jonka mieli ei vaihdu niin nopeasti kuin mieliala koulun loppuessa. Missä? Onko sellaisia olemassa- kaan..kai..ei sillä väliä. Kylmä tunkeutui joka puolelle. En välittänyt. Katsoin maahan. Sen valkeus sai minut pois ajatuksistani. Kosketin lunta.. menen..makuulleni. Kylmyys puri jalkojani, ne olivat tunnottomat. Sama se. Kasvoni hautautuivat lumeen, mutta en enää tuntenut sitä. Sininen takkini muuttui valkeaksi. Kasvoni muuttuivat siniseksi. Kuolen tähän..jos..järki..jäässä..missä olen? Ajatukseni piileksivät yhä tuossa toivonsa heittäneessä ruumiissa. Kuljin sinisen ristikon läpi. Kuljin ilman mitään muuta kuin sieluani..kaikki..tuolla. Portsari? Tietenkin. Miele- ni teki pysähtyä. Pysähdyin. Ajattelin vihaani. Miksi vi- haan? Turhaa. He saavat olla..jos..jos he pitävät sitä parhaana. Alla näkymät olivat huimaavia. Leijuin olematto- massa olevuudessa..kohti vapautta. Tuollako? Siellä..luu- lisin. Katson..portsari odotti minua..valmiina..älä nyt vain mene töpeksimään. Ohjauduin olemattomaan tilaan. Missä kaikki ovat? Kysyin portsarilta. -Hekö. Muut..etkö tiedä..he..tuota.. Mikä tämä on!? Tulin epäluuloiseksi. -Mene helvettiin, suoraan eteenpäin. MIKSI? Olin antanut heidän tehdä mitä he haluavat ja uhrannut itseni?? Port- sari oli miettivän näköinen. Lopulta hän sanoi. -Olet teh- nyt itsellesi mittavaa tuhoa. Menetit ainoan mahdollisuu- tesi. Täältä et pääse pois. Petit itseäsi. Katso tuonne alas. Katso. Siellä näet lumessa makaavan kylmän ruumiisi. Mitä järkeä tuossa on? Sano. Mietin. Tajusin. En ollut menettänyt mahdollisuuksiani, ainoastaan yhden pahan ruumiin. Mahdollisuuteni olivat tuolla..alhaalla. Kaduin...liian...myöhään.