Kuutamoinen kukoistaa taivaalla valaisten maan lohdutonta näkyä. Kau-
nis Katariina on kaatunut ja loukannut jalon leukansa katukiveyksen 
kulmaan, eikä kukaan ole tarpeeksi selvä jotta voisi hänet nostaa 
alennustilastaan, kukaan ei ole tietoinen tuosta tilasta toivottomas-
ta, eivät ymmärrä ojentaa auttavaa kättänsä, mitä Katariina kohmelos-
saan ilmasta haparoi.

Näky on lohduton, mutta samalla romanttinen, kun Katariinan suusta 
pursuaa rakkaudentunnustuksia tuhansilla kielillä kirouksien kuurois-
sa. Hän rakastaa tätä maailmaa ja sen ihmisiä, mutta jollei maailma 
muutu ja ihmiset samalla hän kyllä pitää huolen siitä etteivät ole 
elossa enään hänen hautajaisissaan.

Hän ei pidä siitä välinpitämättömyyden muurista hänen ja muutamien 
metrien päässä seisovien "ystäviensä" välillä. Eivät he minusta väli-
tä, eivät auta avutonta, on elämä toivotonta, ajattelee kuraantunut 
kaunis Katariina.

Havahtuu hereille humalahurmoksestaan iso mies, Joneksi kutsuttu, nos-
taa katseensa ja katsoo kuinka Katariina kärsii. Sääli saa sijaa sy-
dämmessään, ja hän kiiruhtaa mutkaista polkua kohden kiveyksen reunaa 
saadakseen otteen Katariinan kauhovasta kämmenestä.

Katariina tuntee kosketuksen kädessään, vaisto kehoittaa puristamaan, 
rivakasti riippumaan tuossa ojennetussa oljenkorressa. Jone nostaa Ka-
tariinan kättä, kohoittaa kauniin korkeuteen, mistä hän pudonnut oli. 
Katariina kiittää kauniisti, niistää nenänsä neulottuun liinaan, su-
jauttaa sen taskuunsa ja ojentaa omenan palkinnoksi, ei pikapanoa tar-
joa vaikka sellaista suuri sankari sumennettuna supattaa korvaan sel-
laisen sopimista selvitellen. Päättää kuitenkin tarjota hörpyn viinaa, 
tuota kirkasta ja ihanaa.

Juovat he siinä kahden, mutta vain hetken, sillä eteenpäin on riennet-
tävä, kotiin päästävä ennenkuin kukko käskee heräämään, luut sängystä 
keräämään. Hitaasti hoippuvat yön haamut, kädet herkästi toisiaan hel-
lien, välillä kevyesti puristaen.